Heh ei tää bloggaus ollukkaa näköjään mun juttuni. Voimat ja toisaalta aikakin ollu nii vähissä etten oo saanu ees konetta auki. Masennus ja ahdistus painaa. Olen pakottanut itseni kirjoittamaan ajatuksia edes paperille, etten sekoa tästä ajatusten määrästä.
Ulkonäköni on alkanut ahdistaa. Olen liian iso. Olen aina ollut liian iso. Vakava ylipaino, vai mikä se nyt on. Latasin tänään kännykkääni laihdutus ohjelman, jonka avulla pystyn seuraamaan painoani liikkumistani ja kaloreita. Ehkä se auttaa minua pysymään motivoituneena, en jaksa enää olla tällaine mursu. Haluan laihtua 1/3 painostani, sitten olen normaali edes painoni osalta.
Sainpas taas aikaiseksi masentavaa tekstiä. Pääasiassa oloni on kuitenkin ollut ihan ok, vaikka masennus ja ahdistus onkin sitten ajottain vyörynyt ylitsepääsemättömän suurena ylitseni ja pakottanut minut viiltamään haavan päästäkseen ulos veren mukana.
Jotain positiivista nyt. Allekirjoitin eilen vuokrasopimuksen yksiöstä. Muut varmaan hihkuisivat riemusta kun saavat muuttaa omilleen, minä olen vain lamaantunut. Välillä olen innoissani muutosta, välillä pelkään sitä hetkeä kun jään yksin, kun ei ole ketään jolle puhua tai jolle esittää olevansa kunnossa. En tunne välillä mitään ja se on pelottavinta mitä tiedän. En halua pudota tunteiden väliin, haluan tuntea edes vihaa tai surua.
URGH. Miten voin taas olla tässä jamassa? Minähän päätin nousta tästä suosta. Minkä helvetin takia itsemurha pyörii päässä ja reidet houkuttelevat terää iholleen? Miksen voi olla normaali, miksen voi unohtaa kaikkea pahaa mitä minulle on tapahtunut?
Musiikkia. Puran tämän kiukun ja pettymyksen musiikkiin. Istun rappusella napit korvissa kuunnellen musiikkia. Hukun musiikin rauhoittavuuteen. Olen kuuntelematta muiden sanoja, kuuntelen musiikkia etten purskahda itkuun ahdistuksen ja masennuksen vyöryessä ylitseni. Voimaton olo, imen voimaa rumpujen iskuista, toivoa kitaran soinnuista. Minä selviän, SELVIÄN, minulla on musiikki.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.