Heh ei tää bloggaus ollukkaa näköjään mun juttuni. Voimat ja toisaalta aikakin ollu nii vähissä etten oo saanu ees konetta auki. Masennus ja ahdistus painaa. Olen pakottanut itseni kirjoittamaan ajatuksia edes paperille, etten sekoa tästä ajatusten määrästä.

Ulkonäköni on alkanut ahdistaa. Olen liian iso. Olen aina ollut liian iso. Vakava ylipaino, vai mikä se nyt on. Latasin tänään kännykkääni laihdutus ohjelman, jonka avulla pystyn seuraamaan painoani liikkumistani ja kaloreita. Ehkä se auttaa minua pysymään motivoituneena, en jaksa enää olla tällaine mursu. Haluan laihtua 1/3 painostani, sitten olen normaali edes painoni osalta. 

Sainpas taas aikaiseksi masentavaa tekstiä. Pääasiassa oloni on kuitenkin ollut ihan ok, vaikka masennus ja ahdistus onkin sitten ajottain vyörynyt ylitsepääsemättömän suurena ylitseni ja pakottanut minut viiltamään haavan päästäkseen ulos veren mukana.

Jotain positiivista nyt. Allekirjoitin eilen vuokrasopimuksen yksiöstä. Muut varmaan hihkuisivat riemusta kun saavat muuttaa omilleen, minä olen vain lamaantunut. Välillä olen innoissani muutosta, välillä pelkään sitä hetkeä kun jään yksin, kun ei ole ketään jolle puhua tai jolle esittää olevansa kunnossa. En tunne välillä mitään ja se on pelottavinta mitä tiedän. En halua pudota tunteiden väliin, haluan tuntea edes vihaa tai surua. 

URGH. Miten voin taas olla tässä jamassa? Minähän päätin nousta tästä suosta. Minkä helvetin takia itsemurha pyörii päässä ja reidet houkuttelevat terää iholleen? Miksen voi olla normaali, miksen voi unohtaa kaikkea pahaa mitä minulle on tapahtunut? 

Musiikkia. Puran tämän kiukun ja pettymyksen musiikkiin. Istun rappusella napit korvissa kuunnellen musiikkia. Hukun musiikin rauhoittavuuteen. Olen kuuntelematta muiden sanoja, kuuntelen musiikkia etten purskahda itkuun ahdistuksen ja masennuksen vyöryessä ylitseni. Voimaton olo, imen voimaa rumpujen iskuista, toivoa kitaran soinnuista. Minä selviän, SELVIÄN, minulla on musiikki.

http://www.youtube.com/watch?v=tzRk5EIHAoI 

En tiedä miten tämä pitäisi aloittaa, mutta itsestä ja blogin tarkoituksen kertominen tuntuu luontevalta tavalta. 

Olen 18v naisenalku Pirkanmaalta. Siinä taisikin olla kaikki mitä osaan itsestäni kertoa :D Ei, ei ollutkaan. Masennus. Tämä helvetin paska olo. Se peittoaa kaiken muun alleen. Jos joku ala-asteen luokkakaveri näkisi minut, hän ei tunnistaisi minua, koska en ole enää se pirteä pikkutyttö, joka sai muutkin nauramaan ja joka osasi nauraa itselleen. Ei, hän näkisi maansa myyneen nuoren naisen, joka horjuu rajalla tietämättä minne päin lähteä. Jokin minussa on sentään säilyny,t sillä nauran edelleen itselleni. Olen niin helvetin säälittävä, etten voi muutakaan kuin nauraa itselleni. 

Äh, tämä sai nyt aivan erilaisen alun kuin olin ajatellut. Blogin kirjoittamisen ajattelin auttavan minua käsittelemään ajatuksiani. Tai siis tarkoitan, että jos kirjoitan ajatukseni ne saavat jonkin laisen järjestyksen, jonka avulla selviän tästä. 

Olen päättänyt, että selviän tästä. Minulla riittää tahdonvoimaa, vaikka en sitä itse aina uskoisikaan. Minun pitää vain etsiä se jostain ja kasata se. Minä haluan, että olen 10 vuoden päästä vielä täälä auttamassa nuoria, jotka ajattelevat samoja asioita kuin minä nyt. En halua, että minä liityn niihin surullisen kuuluisiin tilastoihin nuorista, joilla ei ole enää voimia pitää kiinni elämästä ja jotka pelkäävät saavansa ikätovereiltaan luovuttajan leiman. 

Toivottavasti saan lukijoita ja tukijoita. Toivon, että tämän kirjoittaminen auttaa minun lisäkseni myös muita masentuneita, sillä sillon tietäisin tehneeni jotain oikein. 

Heh, loppukevennykseksi musiikkia. Musiikki auttaa minua aina rankkojen päivien yli. Ilman musiikkia en enää nukkuisi ja oloni olisi huomattavasti huonompi, mikäli se nyt on mahdollista. 

http://www.youtube.com/watch?v=4mkeU2iGrvQ